Miten kaikki alkoi
Minäkin kuulun niihin onnettomiin, joiden isä ei antanut ottaa omaa koiraa, niinpä ulkoilutin kaikki naapuruston koirat. Myös ravihevoset olivat suuri intohimoni, mutta niiden valmennustyö oli varsin aikaa vievää ja tutustuessani mieheeni luovuin tästä hevosharrastuksesta.
Eläinhullu kun olen, oli koira luonnollinen hevosenkorvike, ja dobermann täytti niin luonteensa kuin ulkomuotonsa puolesta kriteerini.
Ensimmäisen dobermannini V-90 Dark Friend Camillan eli "Millan"
hankin vuonna 1987 sattumalta lehti-ilmoituksen perusteella. Jälkeenpäin ajatellen minulla kävi todella hyvä tuuri, sillä Millan menestys näyttelyissä sai minut innostumaan koiraharrastamisesta laajemminkin; olen tyyppiesimerkki sanonnasta "nälkä kasvaa syödessä".Milla oli avoin ja ystävällinen narttu, mutta muuten sen luonteenominaisuudet eivät riittäneet menestykselliseen palveluskoiraharrastamiseen. Millaa se ei minun silmissäni huonontanut, mutta otin siitä sen verran opikseni, että hankkiessani seuraavaa dobermannia vaadin tulevan pentuni emältä koetulosta palveluskoirakokeiden voittajaluokasta.
Jälleen kerran minulla oli onni mukana koiran hankinnassa: Millan "isoäiti", Dufas-kennelin omistaja Marja Grönvall soitti minulle Falkenest-kenneliin syntyvästä pentueesta. Tiesin pentueen emän FIN MVA, JK3 Dufas Donnan lisäksi myöskin yhden sisaruksen, Dufas Dolly Girlin, koska se asui Dark Friend -kennelissä.Pääsin valitsemaan kolmesta narttupennusta mieleiseni ja niin meille tuli vuonna 1989 Falkenest Denise "Deni", joka täytti niin ulkomuodollisesti kuin luonteellisestikin ne vaatimukset, joita minun harrastamiseni koiralta vaati.
Kennelnimeni Red Label's olisi Brown Label's, jollei edellinen sattuisi olemaan tunnettu viskimerkki, joka jää helpommin mieleen. Nimi viittaa rotumerkkeihin, ja englanti kielenä oli itsestäänselvyys.
Tein ensimmäisen pentueeni kuten useimmat aloittelevat kasvattajat:
Astutin hyvin näyttelyissä pärjänneen narttuni sellaisella uroksella, jonka jälkeläisiä olin nähnyt ja joista olin pitänyt. Valitettavasti en yhdistelmässäni päässyt aivan niin hyviin tuloksiin kuin muut samaa urosta käyttäneet kasvattajat. Opin siitä sen, että nimenomaan narttu on se ratkaiseva tekijä; jos nartun ominaisuuksissa on puutteita, tarvitaan superurosta niitä korjaamaan.
Jo B-pentueessa kiinnitin erityistä huomiota uroksen luonteeseen ja ennen kaikkea sen periytymiseen, niin että siitä oli jo tutkittua ja hyväksi havaittua näyttöä erilaisista nartuista. Baron Bryan vom Harrosberg jätti erittäin hyvää luonnetta monenlaisissa yhdistelmissä.
Astutushetkellä kaikki sen luonnetestatut jälkeläiset Suomessa olivat läpäisseet oman testimme ja Euroopassa sillä oli muutamia todella hyviä jälkeläisiä, lisäksi se oli ulkonäöllisesti melkein täydellinen.
Alkuvuosina käytin jalostukseen vain sellaisia narttuja, jotka itse koulutin ja joilla itse kilpailin.
B-pentueesta FIN KVA, HK3, JK3, VK3, YK3 Balky Bachelor on saavuttanut paitsi kaksoiskäyttövalion arvon, myös palveluskoirien SM-kisojen pronssia haussa vuonna 1995. Piirimestaruuskokeen hopealle se sijoittui vuonna 1996. Rotumestaruuden se saavutti yleiskokeessa vuosina 1998-99, v. 1997 se sijoittui hopealle. Koiran monipuolisuutta ja korkeaa tasoa kuvaa hyvin se, että se osallistui palveluskoirien SM-kokeisiin viitenä
peräkkäisenä vuotena ja kolmessa eri lajissa.
Nartuista valion arvon saavutti minun omistamani FIN MVA,HK2 Brown Baroness. FIN MVA & FIN KVA, HK3, JK3, YK2 Falkenest Denise
osoittautui jalostuskoirana erittäin vahvaksi. Kolmella (C-, D- ja E-pennut) erityyppisellä uroksella se jätti hyvin samantyyppistä luonnetta, myöskin
luonnetestituloksilla arvioituna. Anatomiassa näkyi eroavaisuuksia, mutta se ei juurikaan paina vaakakupissani.
D-pentueeni koostui pelkästään neljästä urospennusta. FIN MVA, HK2 Daring Dundee voitti nuorten luokan koirana v. 1996 Kotkassa järjestetyn erikoisnäyttelymme ollen ROP. Seuraavana vuonna sama koira oli pää-erikoisnäyttelymme PU2, häviten ainoastaan veljelleen, FIN MVA, JK2 Duke Daredevilille, joka oli siis näyttelyn paras uros. Samaisessa erikoisnäyttelyssä vielä veljessarjan kolmas jäsen HK1 Dictator Dali oli PU3. Tuloksena siis erittäin harvinainen kolmoisvoitto, ja vieläpä erikoisnäyttelyssä! Pentueen tasoa kuvaa hyvin vielä se, että neljäs pennuista, JK3, SCHH2 Docile Dacapo on kunnostautunut pk-puolella.
rotumestaruuskultaa. HK2 Effective Edina on toinen pentueeseen syntyneistä kahdesta narttupennusta. Uroksista sekä Esurient Easterilla että omistamallani BH, HK3 Exciting Echolla oli sertit täynnä.
Narttuni olivatkin keskimääräisesti varsin iäkkäitä ensisynnyttäjiä, sillä halusin tietää niiden luonteenominaisuuksista mahdollisimman paljon, ennen kuin tein päätöksen uroksen vaatimuksista. Tästä seurasi se, että jalostusmateriaalini oli varsin suppea.
Niinpä olen päätynyt lainaamaan myös omia kasvattejani. Nartun täytyy tietenkin olla terve. Painotan erityisesti niitä sairauksissa, joilla on surullinen loppu. Esimerkiksi lonkkien ei välttämättä tarvitse olla A:t tai B:t - saattaisin käyttää C-lonkkaista narttua/urosta jalostukseen, jos katsoisin koiran muiden ominaisuuksien täyttävän kriteerini.
Perusteluna on se, että harvoin edes D-E-lonkkainen koira kärsii lonkistaan. Vastaavasti sellaiset sairaudet kuin kardiomyopatia tai CAH saavat minut pidättäytymään koiran käytöstä.
Käyttämäni uroksen vaatimukset vaihtelevat.
Terveys ja sosiaalinen luonne ovat itsestäänselvyyksiä, ulkomuoto jää tärkeysjärjestyksessä viimeiseksi. En vaadi käyttämältäni urokselta koetuloksia, mutta jos sillä on kilpailtu, analysoin sen tuloksia pitemmällä aikavälillä.
Käytän mielelläni sellaista urosta, jolla on jo jälkeläisiä. Jokaisen uroksen haluan tavata siviilissä ennen astutusta. Tämä on aiheuttanut Keski-Euroopassa hauskoja tilanteita, kun ollaan oltu joskus vähän viime tipalla liikenteessä, ja hullu suomalainen koirankasvattaja haluaa keskellä yötä astutuksen, mutta haluaa nähdä uroksen ensin...
Vaikka uroskriteerini ovat tiukat ja saan aina harmaita hiuksia uusia yhdistelmiä miettiessäni, on painotukseni nartun ominaisuuksissa. Uskon vakaasti siihen, että hyvä jalostusnarttu antaa anteeksi uroksen pienet puutteet, mutta huonoa narttua ei saa jalostuksellisesti arvokkaaksi millään. Vaadin jalostuskoiriltani normaalia luotettavuutta siviilielämän pyörteisiin. Lisäksi emän on oltava sinut ihmislasten kanssa, sillä mielikuvani on, että jos narttu ei osaa luontaisesti suhtautua luottavaisesti lapsiin, sen nartun jälkeläisillä tuppaa olemaan samoja ikäviä luonteenpiirteitä. Täyspäinen koira ei tarvitse totuttamista lapsiin, se hyväksyy ne luonnostaan osaksi ympäristöä.
Pyrin kasvatustyössäni ylläpitämään tervettä rakennetta, joka mahdollistaa mahdollisimman monipuolisen koiraharrastamisen. Pyrin saamaan aikaiseksi koiria, joita ei tarvitse virpoa henkiin ja joiden työhalu, kuormitettavuus, viettirakenne ja -kestävyys ovat sellaiset, että niiden omistajilla on ilo harrastaa koiriensa kanssa. Käytän jalostukseen pääsääntöisesti sellaisia narttuja, joilla on kilpailtu menestyksellisesti voittajaluokassa. Kaikki dobermannit ovat työhaluisia, hyvähermoisia, vietikkäitä ja kestävät kuormitusta, kun niiden kanssa harrastetaan omaksi iloksi. Olen erittäin vahvasti sitä mieltä, että vain ja ainoastaan koetilanteen luomat paineet tuovat näiden luonteenominaisuuksien puutteet esille.
Näen punaista, kun kuulen väittämiä siitä, että hyvät palveluskoira-ominaisuudet omaavat koirat olisivat yhteiskun-nallisesti arveluttavia. Terve sielu terveessä ja toiminnanhaluisessa ruumiissa, on mottoni.
Mottojani on myös ettei kaikkia koiria joilla on kohtu tai pallit tarvitse jalostukseen käyttää vaikka kuinka olisivat kivoja koiria.
Omista koiristani olen jättänyt jalostuksen ulkopuolelle useamman hyvinkin menestyneen kasvattini mm. FIN MVA, HK2 Red Label's Brown Baroness ja BH, HK3 Piirinmestari Red Label's Exciting Echon, jota sen näyttely ja koetulosten perusteella kysyttiin jalostukseen muutamaankin kertaan.
Olen mieltynyt vahvaluonteisiin, sitkeisiin pentuihin
jotka usein ovat myös dominoivia ja joiden pentulaatik-kokäyttäytyminen on sellaista, että aavistelen niille tulevan ongelmia, jos ne joutuvat kokemattomiin käsiin. En valitse omasta mielestäni parasta pentua kotiin, jos sille vain on aktiivinen ostaja olemassa.
Rakenteessa annan painoarvoa ainoastaan pennun vahvuudelle ihan vain siksi, että mahdollisesti tuleva jalostusnarttu ei saa olla luustoltaan pentueen hennoin. Pentueeni ovat olleet varsin usein tasaisia enkä voi todellakaan sanoa aina saaneeni sen parhaimman koiran kotiin.
Pentujen hoitamisessa olen erittäin tarkka, suorastaan pikkasen neuroottinen. Emä, pennut ja minä nukumme ensimmäiset 10 yötä samassa huoneessa, joka on rauhoitettu vain meille. Muutenkin pyrin pitämään pentulaatikon niin rauhallisessa tilassa kuin pystyn ensimmäiset kolme viikkoa, jolloin pennut eivät juuri ulkomaailmasta perusta ja emä tarvitsee vain rauhaa, ruokaa ja valvontaa.
Lisäruokaa alan antamaan pentueelle pääsääntöisesti jo 10 päivän ikäisenä. Aloitan naudanpaistilla, jonka jauhan itse ja annan raakana.
Pennut syövät sitä hanakasti ja saavat ahmiessaan ensimmäisen positiivisen kontaktin ihmisen hajuun.
Alle kolmeviikkoisena en muulloin nosta pentuja pois pentulaatikosta kuin syömään ja nopeasti punnittavaksi jos sitäkään ellei ole jotain perusteltua syytä erityiseen kasvuntarkkailuun.
Vieraita ihmisiä en laske kotiimme, ennen kuin pennut ovat kolme viikkoisia. Tätä karanteenia en pidä emän vaan pentujen vuoksi; varon ulkopuolisia bakteereja.
Mutta vaikka alku onkin näin tiukasti valvottua, niin täydellinen mullistus tulee pentujen elämään, kun ne täyttävät kolme viikkoa: pentulaatikko laitetaan pois ja pennut valtaavat emänsä kanssa kotimme keskipisteen eli keittiön. Tässä vaiheessa vieraita lappaa meillä aamusta iltaan, sekä aikuisia että lapsia. Mitään rajoituksia ei enää ole niiden käsittelyssä; mitä enemmän kokemuksia, sen parempi.
Kun pennut saavuttavat viiden viikon iän, ei olohuoneemmekaan meinaa enää riittää seikkailunhaluisille vesseleille, ja asuntomme ei ole juurikaan ihmisasunnoksi kelpaavassa kunnossa. Jos vain vuodenaika on sopiva, pääsevät pennut ulos ensimmäisen kerran viisiviikkoisina.
Kesäaikana ne ovat kaksi viimeistä viikkoa melkein yötäpäivää ulkona.
Kuusiviikkoisina päästän pentuni seurustelemaan naapureiden koirien kanssa. Oman perheeni koiriin ne saavat tutustua heti kun emä sen sallii, yleensä 4-5-viikkoisina. Pennut ottavat monista asioista mallia emältään ja vältän kaikin keinoin sellaisia tilanteita, joissa syntyy konflikteja. Minusta pennuille riittää ihmisten kanssa seurustelu viisiviikkoiseksi asti, vasta sen jälkeen tulevat koirat mukaan kuvioihin. Perusteluna tähän on se, että pyrin luomaan erittäin vahvan leimautumisen ihmiseen, tulevaan yhteistyökumppaniin.
Olen poissa töistä valtaosan siitä ajasta minkä pennut meillä ovat, koska haluan tarkkailla niiden touhuja koko ajan. En tee mitään ympyrätestejä sokeille, maailmasta mitään ymmärtämättömille pennuille, vaan tarkkailen niiden käyttäytymistä pentulaatikossa. Alle kaksiviikkoisissa pennuissa tarkkailen niiden ruokailukäyttäytymistä ja nukkumistapoja. Heti kun ne nousevat jaloilleen, kiinnitän huomiota niiden ketteryyteen ja liikkumisalueisiin pentulaatikossa. Myös laumakäyttäytyminen alkaa tässä vaiheessa erottaa pentuja luonteidensa puolesta.
Kuva: Tarja Simos-Grönholm
Ensimmäiset testit teen pennuille ennen kuin ne kolmeviikkoisena pääsevät ns. ihmistenilmoille keittiöömme. Seuraavan kerran testaan niiden käyttäytymistä, ennen kuin ne keittiömme lisäksi valtaavat myös olohuoneemme. Lisäksi testaan niiden nenänkäyttöä, sitkeyttä, toimintatapaa.
Koko tämän ajan kun tarkkailen pentuja, ajattelen myös pennunostajiani ja heidän toivomuksiaan. Kaiken perusta on se, että ostaja kertoo rehellisesti
millaista koiraa hän hakee ja mitkä ominaisuudet ovat tärkeimmät.
Kun pennut ovat noin 6-viikkoisia, olen valinnut pennunostajalle 2-3 vaihtoehtoa, joista hän saa tehdä valintansa omien mielipiteittensä ja minun kertomien asioiden perusteella. En anna valita pentua aikaisemmin kuin 6-viikkoisena, pk-harrastamiseen tähtäävien ostajien kanssa pyrin vetkuttamaan valintaa ylikin 6-viikkoiseksi. En siis anna ostajan valita omaa pentuaan koko laumasta, mutta vastaavasti perustelen hyvin sen, miksi juuri nämä tietyt pennut ovat hänelle ne parhaat vaihtoehdot.
Yksikään pennunvaraajani ei ole "joutunut ottamaan" ei-mieluista pentua, mutta vastaavasti olen kyllä jättänyt myymättä, jos huomaan ostajaehdokkaan mieltyvän sellaiseen pentuun, mitä en missään nimessä - esimerkiksi vahvan dominanssin takia - halua juuri tälle henkilölle/perheelle
myydä.
Menettelyni kuulostaa varmaan rankalta, mutta pennunostajani ovat olleet käytäntööni erittäin tyytyväisiä eivätkä kasvattini juurikaan vaihda kotia. Pennunostajista suurin osa Red Label's -koirista on aivan tavallisina kotikoirina. Jonkin verran kasvattejani ovat ostaneet sellaiset pk-harrastajat, jotka ovat tutustuneet koiriini joko harjoituksissa, leireillä tai kilpailuissa. Pentueeni eivät ole olleet suunnattuja näyttelyistä kiinnostuneille, ja tämän olen kertonut ostajaehdokkaille melkeinpä ensimmäiseksi.
Minulla ei ole mitään erityisvaatimuksia ostajilleni.
Tärkeintä on, että ostaja on vakuuttunut siitä, että hän haluaa juuri minun narttuni jälkeläisen, ja että hän etsii itselleen elämänkumppania seuraavaksi 10-15 vuodeksi. Myyn koiran ensikertalaiselle koiranostajalla siinä missä kokeneellekin. Kaupat jäävät tekemättä, jos yhtään haistan, että koira on menossa joksikin muuksi kuin elämän- ja harrastuskumppaniksi.
Omat koirani elävät perheessämme keskellä arkipäivää ja sitä samaa toivon kasvateilleni. Muutaman kerran näiden lähes 30 vuoden aikana on käynyt niin, että olen jättänyt koiran kotiin sen takia, ettei sopivaa ostajaehdokasta ole löytynyt.
Yhteydenpito kasvatteihini on tiivistä, jos omistaja niin haluaa.
Järjestän pentutreffejä, treenipäiviä ja kasvattileirejä useita kertoja vuodessa. Osallistuminen niihin on ollut erittäin aktiivista. Käymme läpi tottelevaisuusasioita, tapakasvatusta ja harjoittelemme eri maastolajeja, myös niiden koirien kanssa, joiden omistajat eivät tähtää kokeisiin.
Pyrin siihen, että yhteydenpito jatkuisi koko koiran elämän ajan, mutta toisaalta ymmärrän hyvin, etteivät ns. kotikoiran omistajat välitä pitää niin tiivistä yhteyttä koiransa kasvattajaan kuin aktiiviharrastajat.
Usein kuulen kysyttävän, miten saa myytyä pentuja aktiivisille harrastajille. Se onkin vaikeaa, koska rotumme parissa todellisia, aktiivisia harrastajia on todella vähän. Menestyneimmistä kasvateistani valtaosa on mennyt ensikertalaisilla tai erittäin kokemattomilla pk-harrastajilla. Minä näen asian niin, että on kasvattajan tehtävä haistaa pennunomistajasta nämä resurssit. Kasvattajan tehtävänä on kannustaa ja aktivoida uutta koiraharrastajaa esim. pk-puolen harrastamiseen. Parhaiten tämä tapahtuu näyttämällä omaa esimerkkiä.
Olen kilpaillut 80-luvun loppupuolelta asti eri pk-lajeissa.
Kilpaileminen on minulle osa koiran kanssa elämistä olematta kuitenkaan itsetarkoitus. Minulle on vain sattunut käsiini sellaiset koirat, joilla yhteistyön tekeminen on ollut mielekästä, ja se pitää meikäläisen intressit tiiviisti pk-puolella.
2000-luvulla perhesyistä kilpailemiseni ovat jääneet syrjään vaikkakin jokaista koiraa olen sen verran reenannut että niiden ominaisuuksista on ollut jonkinlainen mielikuva. Mutta kuten aikaisemmin kirjoitin - millainen niiden mahdollisesta koeurasta olisi tullut ? siihen en tiedä itsekään vastausta.
Lisäksi pyrin pitämään tieto-taitoni eri pk-lajeista sellaisella tasolla, että pystyn tarvittaessa neuvomaan kasvattieni omistajia heidän harrastamisessaan.
Kannatan pevisaa, kunhan sen rajoitukset pysyvät tasapainossa rotumme kokonaistilanteen kanssa. Henkilökohtaisesti pidän tällä hetkellä kardiomyopatiaa todella suurena ongelmana rodussamme ja olenkin tutkituttanut jalostuskoirani tämän sairauden varalta jo vuosikausia.
Kasvattajana koen suurimmat ilonaiheet, kun saan seurata aloittelevan koiraharrastajan kehittymistä koiraihmisenä. Enkä tarkoita pelkästään koiran treenaamista, vaan yleensä yhteiselämää koiran kanssa. On mukavaa, kun omistajat soittavat kysymyksiään ja kertovat ilonaiheitaan.
Kasvattieni kautta olen saanut tutustua moniin uusiin ihmisiin ja usean kanssa heistä on syntynyt lämmin ystävyyssuhde. Se onkin yksi hyvä syy jaksaa jatkaa tätä koiraelämää. Erityisesti tietysti ilahduttaa, jos jo yhden koiran minulta ostanut ihminen palaa uuden koiran hankintaan minun luokseni. Ja toki kasvattieni menestyminen kokeissa tuntuu hienolta, mutta se on kuitenkin niin pieni osa koiran kanssa elämisestä, että sen painoarvo kasvatustyössä on vähäinen. Tärkeintä on koiraansa tyytyväinen koiranomistaja.
Ironista kyllä, mukavaa on myös se, kun jokin vanha kasvattini on tullut tiensä päähän ja saan vastaanottaa itkunsekaisen puhelun surevalta omistajalta, josta en ole kuullut mitään vuosikausiin. Millään ei voi toista siinä tilanteessa juurikaan lohduttaa, mutta mieltä lämmittää se, kun saa lopullisen vahvistuksen sille, että koira on ollut rakas perheenjäsen, jota kaivataan.
Minä kiitän julkisesti monia heistä jotka aikoinaan kannustivat omalta osaltaan minua uutena koiraharrastajana siihen missä pisteessä nyt ollaan. Dark Friend -kennelin Mona Toivoselle kiitos monista neuvoista alkuvuosina ja myötäelämisestä vaikeina hetkinä. Kiitos Dufas-kennelin Marja Grönvallille siitä, että aikoinaan sait minut havaitsemaan Falkenest-kenneliin syntyneen pentueen hyvyyden. Kiitokset Mönkkösen Maikulle, Tammilehdon Liisalle, Packalénin Maritalle sekä Puolakan Reijalle siitä, että rohkaisitte ja kannustitte aloittelijaa harrastamaan koiriensa kanssa.
Erityisesti haluan kiittää kaikkia pennunomistajiani siitä, että olette antaneet minulle mahdollisuuden jatkaa tätä pienimuotoista kasvatustoimintaani. Pitäkää itsestänne ja koiristanne huolta, älkääkä epäröikö ottaa yhteyttä meikäläiseen varsinkaan niinä heikkoina hetkinä.